Koskaan ei saa sanoa ei koskaan, mutta nyt mä sanon, etten koskaan tule rakentamaan mitään uutta taloa asuinsijakseni. Ensinnäkin, vanhoissa taloissa on vain sitä jotain, ja toisekseen, itse rakentamastaan talosta on vähän vaikeampi löytää tavaroita, joita ei ole ikinä nähnytkään, kun ne ovat maanneet viimeiset 40 vuotta sahanpuruisella vintillä. Eli siis suomeksi, taas löytyi Aarre.

Ompelulipasto, jota ovat käyttäneet mummini ja luultavasti myös isäni mummi. Se oli aivan pölyssä ja laatikot olivat täynnä paitsi sahanpurua, myös kaikkea kiinnostavaa.

Kankaanpalasia, pitsejä, langanpätkiä, pieniä lappusia koukeroisella käsialalla, käsityöohjeita.

Tälläiset löydöt on ihan älyttömän kiehtovia, voi miettiä, että miksi lipasto kannettiin vintille joskus kauan sitten, ja miksei kukaan ole kaivanut sitä esille ennen eilistä. Mitä noista kankaista on syntynyt, kuka on neulonut tuolla mallilla ja mitä..Lipastosta löytyi myös kirjekuoressa hiuskiehkura, punaisella langalla sidottuna. Kenelle se kuuluu, milloin se on leikattu..kiehtovaa menneisyyttä, joka on kaikki tapahtunut tässä talossa.

Lipastosta toisesta kannesta puuttuu puolet, ja se kaipaa perusteellista pesua, mutta muuten se aivan priimakunnossa iästään huolimatta. Ennen kyllä osattiin tehdä tavaroita jotka kestävät seuraavallekin sukupolvelle..Mutta sitten kun lipasto on saatu kuntoon, ja sitten kun olen taas muuttamassa omilleni, siitä tulee kaikkien näpertelyhärpäkkeitteni säilytyspaikka. Aarteiden löytäminen on vaan niin kivaa :)